#rakkauttavain

20 avioliittovuoden jälkeen käteeni osui isäni pitämä hääpuhe. Puhe, jonka sanoma on  ollut mielessäni kaikki nämä vuodet, välillä voimakkaammin ja aika ajoin tausta-alalla.  Huomaan, että arvomaailmaani on vahvasti vaikuttanut lapsuuden koti ja kasvuympäristö.

Puheessaan isäni nostaa esiin kysymyksen, voiko toista ihmistä omistaa? Tavallistahan on, että kerrottaessa kumppanista muille, tulee sanottua; minun mieheni, minun vaimoni tai minun kumppanini.

Kuitenkin parisuhteissa kysymys on yhteisestä sopimuksesta, jonka perustana on molemminpuolinen syvä luottamus, eikä suinkaan toisen omistaminen. Sama pätee mielestäni kaikkiin ihmissuhteisiin.

Omistaminen, jo sanana, antaa toiselle ikään kuin etulyöntiaseman.  Aseman, jonka ei ihmissuhteisiin tulisi kuulua. Ihmissuhteissa oikeanlainen ystävyys, välittäminen, ihastuminen ja rakastuminen kasvavat luottamuksen myötä ja ajan kanssa.

Myös rakkaus syvimmillään kasvaa pienin askelin. Se ei kahlitse vaan antaa tilaa kummallekin osapuolelle.

Vilpitön rakkaus perustuu enemmän antamiseen kuin saamiseen. Sen keskiössä on myös ymmärtäminen, joka antaa vapauden molemmille osapuolille toteuttaa itseään yksilöinä niin teoissa kuin ajatuksissa. Se on tällöin myös vastuunottamista yhteisestä taipaleesta.

Onnekkaana olen saanut taittaa matkaa suhteessa, jossa on molemmin puolinen luottamus. Matkaa miehen rinnalla, joka uskoo minuun kaikissa tilanteissa. Tämä mies on myös viiden lapsemme  ihana isä.

Hän on isä, joka asettaa rakkaansa etusijalle ja on tukena ja turvana kaikissa elämän tapahtumissa, niin tyynellä, kuin myös tuulissa ja tuiskuissa.

Sitä se on; rakkautta vain