Kantavatko siivet
Follow my blog with Bloglovin
Tämän vuoden aikana olen hiljalleen totutellut ajatukseen siitä, kun vanhemmat lapset lähtevät pois kotoa. Vanhin lapsista on lähdössä pian armeijaan ja viime vuoden lopulla varmistui, että vanhin tyttäremme lähtee vaihto-oppilaaksi loppukesästä. Olen varmasti lykännyt näiden asioiden miettimistä ajatellen, että onhan siihen vielä aikaa.
Esikoiseni on suunnitellut kotoa poismuuttoa jo melko nopealla aikataululla, minkä vuoksi havahduin näitä itsenäistymisasioita pohtimaan. Huomaan, että tuo ajankohta lähestyy vääjäämättä ja herättää minussa monenlaisia tunteita.
Juurihan itse elin tuota nuoren elämää. Eihän siitä ole kuin tovi, kun esikoisemme syntyi. Mitä ihmettä, joko meillä kesällä vietetään kolmansia rippijuhlia. Ja apua, nuorimmainenkin lähtee kouluun syksyllä. Miten ihmeessä aika kuluu niin nopeasti?
Mitä minulle on tapahtunut tänä aikana; Toki olen vanhentunut liki kahdellakymmenellä vuodella. Olen synnyttänyt viisi lasta ja hoitanut näitä kotona yhteensä lähes kymmenen vuotta, opiskellut uuden ammatin ja hieman täydentänyt lisäopinnoilla osaamistani. Olen myös nostellut narulle kuivumaan tuhansia sukkia, keittänyt satoja lautasellisia kaurapuuroa, korjannut useamman lätkävarusteen tai rikki menneen vetoketjun sekä kannustanut yrittämään yhä uudestaan ja uudestaan.
Olen työskennellyt parisuhteen hyvinvoinnin eteen kykyjeni mukaisesti ja siksi edelleen yhdessä saamme tätä perhettä luotsata eteenpäin. Olen myös pitänyt sylissä, halannut ja suukottanut lapsiani lukuisia kertoja sekä vilkuttanut heille kyyneleet silmissä monen lähdön hetkellä. Näin olen oppinut luopumisesta sekä itsenäistymisestä vuosi vuodelta enemmän. Silti en koe olevani valmis lasten poismuuttoon.
Ajatus siitä, että lapset lentävät pois meidän yhteisestä kodista kauhistuttaa. Miten siivet kantavat? Olemmeko vanhempina osanneet antaa riittävät eväät itsenäistä elämää varten? Kantavatko siivet myös vastoinkäymisten kohdalla?
Nuoresta uudet haasteet ovat jännittäviä. Toisaalta innokkuuden takaa paljastuu myös epävarmuutta ja pelkoja. Ja niin kuuluukin. Eihän itsenäistyminen helppoa ole. Nuorikin miettii muutoksia monelta kannalta, vaikka ajoittain kaikki epävarmuus jää uhoamisen varjoon. Vastuun ottaminen omasta elämästä on askel tuntemattomaan. Se koskettaa niin nuorta itseään kuin myös vanhempia. Onhan se muutos myös nuoremmille sisarille. Heillehän tulee ikävä, kuten kuopuksemme asian ilmaisee.
Silti itsenäistyminen voi olla ennen kaikkea seikkailu. Seikkailu tuntemattomaan, mutta turvallisesti. Tietoisena siitä, ettei seikkailua tarvitse tehdä yksin. Kun reitti kotisatamaan on tuttu löytyy tuki ja apu sieltä silloin, kun sitä kaipaa, olipa sitten lähellä tai kaukana.
Meillä lapsille on aina korostettu, että kotiin saa ja kuuluu tulla, olipa tilanne mikä tahansa. Kotona on tukipiste, jossa jokaista rakastetaan sellaisenaan ja pyritään auttamaan ja tukemaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Pian siis koittaa tuo aika, jolloin meidän perheestä kaksi lähtee omille teilleen. Kuinka siihen valmistaudun, sitä en tiedä. Kiitollisena mietin kuinka ihanaa on, että nuoret saavat omassa tahdissaan toteuttaa unelmiaan ja elää niitä todeksi. Järjellä ajatellen nuorten elämää on siivittänyt suuri perhe, jossa elämisentaitoja on harjoiteltu yhdessä ja erikseen.
Varmasti jokaiselle on tarttunut myös rohkeutta nousta omille siivilleen silloin, kun aika on valmis. Uskon myös, että reitti kotisatamaan on selvillä ja nämä nuoret osaavat tarvittaessa hakea apua sieltä.
Silti rinnassani sykähtelee se äidin sydän, josta kirjoitin aiemmin Pidän susta kiinni -blogissani. Se on sydän, joka unenkin läpi kuulee lasten huolet. Äidin sydän, joka voi ikävöidä silloinkin kun lapsi on sylissä. Sydän, joka on valmis auttamaan apua tarvitsevaa ja päästämään irti silloin, kun on irti päästettävä. Äidin sydän, joka tuntee suurta kiitollisuutta kaikista lapsista ja jokaisesta eletystä päivästä.
Lue myös:
Suurenmoinen rakkaus synnytti blogin
Pidän susta kiinni
Suojelen sinua kaikelta
Seuraathan jo Facebookissa ja Instagramissa?
Esikoiseni on suunnitellut kotoa poismuuttoa jo melko nopealla aikataululla, minkä vuoksi havahduin näitä itsenäistymisasioita pohtimaan. Huomaan, että tuo ajankohta lähestyy vääjäämättä ja herättää minussa monenlaisia tunteita.
Juurihan itse elin tuota nuoren elämää. Eihän siitä ole kuin tovi, kun esikoisemme syntyi. Mitä ihmettä, joko meillä kesällä vietetään kolmansia rippijuhlia. Ja apua, nuorimmainenkin lähtee kouluun syksyllä. Miten ihmeessä aika kuluu niin nopeasti?
Olen työskennellyt parisuhteen hyvinvoinnin eteen kykyjeni mukaisesti ja siksi edelleen yhdessä saamme tätä perhettä luotsata eteenpäin. Olen myös pitänyt sylissä, halannut ja suukottanut lapsiani lukuisia kertoja sekä vilkuttanut heille kyyneleet silmissä monen lähdön hetkellä. Näin olen oppinut luopumisesta sekä itsenäistymisestä vuosi vuodelta enemmän. Silti en koe olevani valmis lasten poismuuttoon.
Ajatus siitä, että lapset lentävät pois meidän yhteisestä kodista kauhistuttaa. Miten siivet kantavat? Olemmeko vanhempina osanneet antaa riittävät eväät itsenäistä elämää varten? Kantavatko siivet myös vastoinkäymisten kohdalla?
Nuoresta uudet haasteet ovat jännittäviä. Toisaalta innokkuuden takaa paljastuu myös epävarmuutta ja pelkoja. Ja niin kuuluukin. Eihän itsenäistyminen helppoa ole. Nuorikin miettii muutoksia monelta kannalta, vaikka ajoittain kaikki epävarmuus jää uhoamisen varjoon. Vastuun ottaminen omasta elämästä on askel tuntemattomaan. Se koskettaa niin nuorta itseään kuin myös vanhempia. Onhan se muutos myös nuoremmille sisarille. Heillehän tulee ikävä, kuten kuopuksemme asian ilmaisee.
Silti itsenäistyminen voi olla ennen kaikkea seikkailu. Seikkailu tuntemattomaan, mutta turvallisesti. Tietoisena siitä, ettei seikkailua tarvitse tehdä yksin. Kun reitti kotisatamaan on tuttu löytyy tuki ja apu sieltä silloin, kun sitä kaipaa, olipa sitten lähellä tai kaukana.
Meillä lapsille on aina korostettu, että kotiin saa ja kuuluu tulla, olipa tilanne mikä tahansa. Kotona on tukipiste, jossa jokaista rakastetaan sellaisenaan ja pyritään auttamaan ja tukemaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Pian siis koittaa tuo aika, jolloin meidän perheestä kaksi lähtee omille teilleen. Kuinka siihen valmistaudun, sitä en tiedä. Kiitollisena mietin kuinka ihanaa on, että nuoret saavat omassa tahdissaan toteuttaa unelmiaan ja elää niitä todeksi. Järjellä ajatellen nuorten elämää on siivittänyt suuri perhe, jossa elämisentaitoja on harjoiteltu yhdessä ja erikseen.
Varmasti jokaiselle on tarttunut myös rohkeutta nousta omille siivilleen silloin, kun aika on valmis. Uskon myös, että reitti kotisatamaan on selvillä ja nämä nuoret osaavat tarvittaessa hakea apua sieltä.
Silti rinnassani sykähtelee se äidin sydän, josta kirjoitin aiemmin Pidän susta kiinni -blogissani. Se on sydän, joka unenkin läpi kuulee lasten huolet. Äidin sydän, joka voi ikävöidä silloinkin kun lapsi on sylissä. Sydän, joka on valmis auttamaan apua tarvitsevaa ja päästämään irti silloin, kun on irti päästettävä. Äidin sydän, joka tuntee suurta kiitollisuutta kaikista lapsista ja jokaisesta eletystä päivästä.
Lue myös:
Suurenmoinen rakkaus synnytti blogin
Pidän susta kiinni
Suojelen sinua kaikelta
Seuraathan jo Facebookissa ja Instagramissa?
Kommentit
Lähetä kommentti