Koska halusin vain kertoa...
Välimatkaa vaihto-oppilaaseen on reilu 1000 kilometriä. Silti ajoittain on tunne, että hän on ihan tässä lähellä. Ikävä hiipii pintaan usein niissä tilanteissa, joita aiemmin olemme tyttären kanssa tehneet yhdessä. Tavalliset arjen askareet, kuten pyykkien nostaminen, astiakoneen tyhjennys tuntuvatkin yhtäkkiä eriltä, koska vanhin tytär ei ole ajatuksia ja askareita kanssani jakamassa.
Keskimmäisen pojan ja mieheni ollessa jäähallilla jääkiekon parissa olen välillä kotona pienten kanssa kolmestaan. Heillä on kuitenkin usein kädet täynnä omia "töitä" eli leikkejä, enkä niitä tohdi keskeyttää. Niinpä saatan puuhastella kotona hissun kissun omia aikojani ajatellen tyttöäni maailmalla.
Ja joskus välimatkasta huolimatta ajattelemme samalla tavoin ja likimain samaan aikaan. Tänään oli sellainen päivä, mutta tyttäreni ehti sanoittaa tunteet ensin omassa viestissään.
Viesti alkoi seuraavasti:
"tiedän, että sä tiedät, mutta halusin vain kertoa..."
Se oli maailman kaunein viesti ja tärkein palaute. Viesti, joka sai minut sanattomaksi. Viesti, joka antaa minulle uskoa, sekä kannattele kaikkein vaikeimpina hetkinä. Tuohon viestiin kiteytyy se, mikä on vanhemman ja lapsen välillä tärkeintä; aito ja vilpitön rakkaus.
Tänäänkin olen kiitollinen tästä perheestä, näistä lapsista ja elämästä.
Onnellisin mielin voin painan pääni tyynyyn, kiittäen tästä päivästä sekä ajatellen, että myös huomenna on hyvä päivä.
Mistä sinä olet kiitollinen?
Seurathan blogia jo Facebookissa ja Instagramissa?
Lue myös nämä perhettä ja vanhemmuutta käsittelevät tekstini:
Kommentit
Lähetä kommentti