Täällä sitä nyt ollaan -vaihdossa Italiassa

Olin yhtenä päivä kaverini kanssa kiertelemässä keskustassa. Kävimme syömässä, kierreltiin kauppoja ja vaihdettiin kuulumisia. Olimme kävelemässä bussipysäkille, kun matkalla pohdin ääneen: ”Ootko huomannut, että täällä on hirveästi tällaisia ritilöitä maassa, mistä pääsee maan alle? Ei Suomessa kyllä näin paljon oo.” Kaveri vastasi minulle: ”Sun pitäisi kirjottaa blogia Suomen ja Italian eroista. Tänäänkin oot löytänyt ainakin 50 eroavaisuutta.” Keskustelu jatkui hetken ja puhuimme, että voisin kirjoittaa blogia siitä, millaista vaihto-oppilaanaoleminen todellisuudessa on. Ehkä keskustelu oli vähän vitsailua siitä, miten itse ole vaihdon tähän mennessä kokenut. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa ja päätin, että haluan jossain jakaa oman kokemukseni. Monet kirjoittavat vaihtovuosiblogia, mutta itse en omaa blogia halunnut aloittaa. Niinpä ajattelin, että äidin blogi on minulle mainio ratkaisu.

 

Jotain minusta

Olen siis 17-vuotias ja vaihdossa Italiassa. Olen ollut täällä nyt yli kaksi kuukautta. Nämä kuukaudet ovat olleet varmasti elämäni opettavaisimmat kuukaudet, mutta myös vaikeimmat. Haluan puhua omasta vaihdostani ja sen sujumisesta realistisesti ja haluankin aloittaa aivan alusta, eli ajasta ennen lähtöä.

Joillekin vaihtovuosi on koko nuoruuden kestänyt unelma, mutta itse aloin sitä tosissani miettimään vasta lukiossa. Yhdeksännellä luokalla olin joskus miettinyt vaihtomahdollisuutta, mutta silloin kohdemaana oli mielessä Kanada, koska isäni oli ollut siellä vaihdossa 80-luvun lopulla. Lukiossa tutustuin uusiin ihmisiin, jotka olivat lähdössä vaihtoon. Niinpä aloin sitä itsekin tosissani miettimään. Siinä vaiheessa, kun päätin hakea vaihto-oppilaspaikkaa, olivat kaikki paikat Kanadaan jo menneet. Tuolloin päätin hakea Italiaan, Itävaltaan ja kahteen muuhun Euroopan maahan, joita en edes enää muista.

Hain vaihtoon aluksi viideksi kuukaudeksi, koska koin, että vuosi olisi liian pitkä aika minulle. Italian laitoin ensimmäiseksi vaihtoehdoksi, koska olen käynyt täällä ennen vaihtovuotta pari kertaa, ja Suomessa minulla oli mahdollisuus opiskella italiaa ennen lähtöä.

Vaihto-oppilashakemuksen lähettämisen jälkeen meni noin kaksi viikkoa ja minulla oli haastattelu. Haastattelusta muutama kuukausi niin sain tietää, että sain paikan Italiaan. Siinä vaiheessa en todellakaan ollut varma, haluanko oikeasti edes lähteä vai en. Muutaman päivän mietinnän jälkeen otin paikan vastaan ja olin lopullisen päätökseni tehnyt. Siitä ei kauaa mennyt, kun vaihdoin viisi kuukautta vuoteen, koska niin moni kaveri siihen kannusti.  Ajattelin, että jos en pysty olemaan koko vuotta, niin voihan kotiin tulla jo viidenkin kuukauden jälkeen.

Tulin kuitenkin itsevarmemmaksi vaihtovuoden suhteen ja lähdön lähetessä olin valmistautunut olemaan vuoden vaihdossa. En kuitenkaan koskaan ollut yhtä varma päätöksestäni,  kuin jotkut kaverini tuntuivat olevan. Moni kaverini sanoivat jo kaksi kuukautta ennen lähtöä, että kunpa voisin jo lähteä, kun taas itselläni ei ollut mitään kiirettä, vaikka innolla lähtöä odotinkin. Meillä oli Suomessa lähtövalmennus, ja jo pelkästään sitä jännitin aivan älyttömästi. Voitte sitten vaan kuvitella, kuinka paljon jännitin itse lähtöä kohdemaahan.

No pitkän odotuksen jälkeen lähtöpäivä koitti, ja olihan se ihan superjännittävää. Tärisin koko automatkan lentokentälle ja itkuhan siinä oli jo kotona tullut ja tuli myös kentällä. Ennen tätä kokemusta pisin aika, mitä olin ollut erossa perheestäni, oli 10 päivää Ruotsissa turnauksessa fudisjoukkueen kanssa.

Nyt siinä terminaalissa halattiin ja hyvästeltiin, jonka jälkeen oli aika lähteä. Yhdessä muiden suomalaisten kanssa menimme turvatarkastukseen.  Sen jälkeen itku helpotti, mutta uudelleen se tulikin sitten lentokoneessa.

Jokaisella nuorella on varmasti pää täynnä kysymyksiä ennen vaihtoon lähtöä; Millainen perhe on? Entä koulu? Saankohan kavereita? Tuleekohan mulla ikävä? Kysymyksiä riittää loputtomiin. Haluan nyt itse kertoa, millaiset ”vastaukset” olen näihin kysymyksiini saanut.

Millainenkohan perhe minulla on? Tulemmeko toimeen vai joudunko vaihtamaan perhettä?

Saavuin Italian perheeseeni tasan kahdeksan viikkoa sitten. Minua oli juna-asemalla vastassa perhe, jonka kanssa asun eli äiti ja kolme pikkusiskoa sekä heidän lisäkseen vastassa olivat kummatkin isovanhemmat, lasten isä, sekä host-äitini paras ystävä.

Perheeni kanssa tapaamme isovanhempia joka viikko yhteisellä illallisella ja lähes joka viikonloppu meillä käy vieraita. Tällä perheellä on tapana järjestää paljon ohjelmaa ja niin minäkin olen päässyt kokemaan paljon kaikkea uutta, ehkä jopa vähän liikaa. Esimerkkinä päivä, jolloin saavuin perheeseen. Saavuin perille torstaina ja heti perjantai-aamuna lähdettiin ajamaan neljän tunnin automatkan päähän perhetutuille Anconaan, missä vietimme viikonlopun. Tiivistettynä minulla on sujunut perheen kanssa kaikki todella hyvin ja viihdyn perheessä. Eli ensimmäinen asia, jota jännitin, oli turha.
 

Millainenkohan kouluni on?

Kun viikonloppu vietettiin Anconassa, niin heti siitä seuraavana maanantaina minulla alkoi koulu. Täällä on erilaisia lukioita ja aluevalvojani oli valinnut minulle yhden kaupungin vaativimmasta lukioista. Kyseessä on luonnontiedelukio, kuten lukioni on Suomessakin. Koulussa en ymmärtänyt aluksi mitään, koska opetus on kokonaan italiaksi enkä vieläkään ole saanut omaa lukujärjestystä lupauksista huolimatta, mutta mikäs siinä. Koulussa on myös hyviä puolia, kuten se, että vaihto-oppilaana sain lauantai-koulupäivät vapaaksi ja kaikki opettajat ovat todella ystävällisiä. Koulu myös järjesti minulle oman tasoista italian opetusta, joka on erittäin hyvä kielen oppimisen kannalta. Koulu oli yksi jännityksistäni, ja sekin oli loppujen lopuksi aika turhaa.

Entä saankohan ollenkaan kavereita?

Tämä kysymys on varmaan yksi yleisimmistä, mikä vaihto-oppilailla pyörii mielessä ennen lähtöä. Onhan aivan eri asia hankkia ystäviä ns. väärällä kielellä ja eri kulttuurissa. Monet saavat hyviä ystäviä muista vaihto-oppilaista, mutta minun lisäkseni minun koulussani on vain yksi toinen vaihto-oppilas. Hänkin on suomalainen ja olimme tutustuneet jo aloitusleirillä maahan tullessamme.

Onneksi luokkalaiseni olivat vastaanottavia ja minua esim. pyydettiin heti muutaman viikon jälkeen mukaan heidän kanssaan Veronaan vapaapäivää viettämään. Nyt kahdeksan viikon jälkeen olen ystävystynyt yhden luokkakaverini kanssa todella hyvin ja  voin jutella muiden luokkalaisteni kanssa jo ihan arkipäiväisistä asioista yhtenä luokan jäsenistä, eikä uudet keskustelun aiheet ole enää yhtä jännittäviä.

Aloitin myös jalkapallon uudelleen täällä paikallisessa joukkueessa, mistä olen saanut paljon joukkuekavereita. He eivät puhu juuri ollenkaan englantia, jonka vuoksi tutustuminen on ollut vähän vaikeampaa, mutta pikkuhiljaa. Sielläkin kaikki oli tosi vastaanottavaisia ja pyysivät heti parin viikon jälkeen mukaansa ulos treenien jälkeen viettämään lauantai-iltaa.

Host-äitini auttoi myös aluksi löytämään ystäviä kotini naapurista, niin sekin oli todella mukavaa. Naapurikavereiden kanssa voi hengailla, mutta koska emme näe päivittäin, niin juttelu on välillä vielä vähän haastavaa.

Olen tavannut uusia ihmisiä mahdottoman määrän lyhyessä ajassa ja yrittänyt tutustua kaikkiin. Se alkaa olemaan jo aika uuvuttavaa ja väsyttävää. Kavereidenkin saantia jännitin kuitenkin turhaan. Vielä minulla ei täällä ole niin läheisiä ystäviä kuin Suomessa, mutta en osaa sanoa olisiko se edes mahdollista näin lyhyessä ajassa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä miten ”helposti” olen pääsyt mukaan paikallisiin porukoihin ja saanut kavereita.

APUA  -Miten selviän englannin kielelläni?

Ensimmäiset viikot olivat vaikeita, enkä edelleenkään koe olevani hyvä englannissa, mutta selviän ja olen kehittynyt englannin puhumisessa todella paljon. Tai jos en kehittynyt, niin ainakin rohkaistunut puhumaan ja käyttämään sitä. Se on mielestäni jo itsessään hieno saavutus, koska englannilla pärjääminen oli suurin pelkoni.

Onko siis kaikki hyvin?

Tässä vaiheessa varmaan mietit, että kylläpä minulla on mennyt kaikki hyvin. Ihana perhe löytyi kerralla, koulu on mukava, olen löytänyt kavereita ja mukavan harrastuksen ja kaiken lisäksi mulla on ikioma kylppäri huoneeni yhteydessä. Mahtavaa! Ja jos itse asiaa mietin niin kyllähän sitä ajattelee, että kaiken pitäisi olla hyvin ja täydellistä, kun ei ole tullut varsinaisia ongelmia.

Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin ja asiat ovat sujuneet hienosti, niin en kuitenkaan koe kuuluvani tänne. En ainakaan vielä. Toisaalta en myöskään tunne, että olisin jäänyt mistään paitsi, vaikka en olisi vaihtoon lähtenytkään.

En vielä usko, että tämä vuosi voisi olla elämäni paras vuosi. En oikeastaan edes pysty ajattelemaan niin pitkälle. En vielä edes tiedä, olenko täällä edes koko vuotta. Koska eihän sitä koskaan tiedä... eihän?

Kaikesta hyvästä huolimatta ikävöin perhettäni mahdottomasti lähes joka päivä  ja omaa arkeani Suomessa, missä monet asiat on oikeastaan todella hyvin. Onneksi ikävä on hiljalleen muuttunut osaksi arkea, eikä ole enää niin lamaannuttava. Sen kanssa pystyn olemaan ja arki rullailee jo suurimmaksi osaksi omalla painollaan. Silti mietin usein, että kyllä Suomi on ihana paikka asua. Täältä kauempaa sen vasta huomaa.

Siitä mitä kaipaan Suomesta eniten ja mikä Suomessa on superhienoa kerron ehkä lisää seuraavassa postauksessani ja kenties äiti jakaa sen myös täällä blogissaan.

 

Lue myös:

Ikävä ei kulje yksin
Pidän susta kiinni

Seuraathan blogia myös Facebookissa ja Instagramissa?