Taiteilijasielu


Sonja Tammelan balettikoululla, Kaakonkulmassa pukeutumistilan ja balettisalin erotti toisistaan vain verho. Pikkutyttönä minä kurkistelin tuon verhon raosta isompien balettituntia lukuisia kertoja, kun olimme isosiskoani hakemassa harjoituksista kotiin.

Kouluun mennessäni pääsin itsekin osallistumaan balettitunneille, joihin ihastuin hyvin nopeasti. Jollain kummallisella tavalla baletti sai minut, vilkkaan tytön, rauhoittumaan ja keskittymään. En edelleenkään tiedä, mikä kumma siinä baletissa kiehtoi, mutta niin se vain tempaisi minut mukaansa ja 20 vuoden tanssitaival saattoi alkaa.

Melko nopeassa tahdissa tanssista tuli osa elämääni ja ajoittain tanssiminen oli kaikista tärkein asia maailmassa. Jo alakoulun viimeisten luokkien aikana treenejä saattoi olla viidesti viikossa ja lisäksi Kaupungin teatterin kanssa yhteistyössä tehtyjen produktioiden harjoituksia myös viikonloppuisin. Toisin sanoen, jossain muodossa tanssi kuului viikon jokaiseen päivään.

Kyllä se paikkansa pitää, että elämä oli muutakin kuin ruusuilla tanssimista. Ajoittain elämä oli totisesti verta, hikeä, kipua ja kyyneleitä. Koulun jälkeen menimme usein suoraan balettikoululle. Läksyt tuli tehtyä vähän miten sattuu, jos ollenkaan, kokeisiin lukemisesta puhumattakaan.

Toisaalta ompelin jo hyvin nuorena vaivatta tossun nauhat paikoilleen tai trikoossa olevan reiän umpeen. Myös varvastossut lakkasin itse ja treenikamani pesin nyrkkipyykillä joka ilta.
Kurinalaisuutta opin jokaisen balettitunnin aikana sekä paljon muitakin hyödyllisiä taitoja elämänmatkalle.

Lukiosta päästyäni vaihtoehtoni olivat Kuopion tai Turun konservatorio, joista paremman sijainnin mukaan valitsin Turun. Tanssijan koulutus kesti kolme vuotta. Noihin kolmeen - tanssintäyteiseen vuoteen - sisältyi monia mahtavia produktioita erinäisissä teattereissa ja tanssiteattereissa, lukuisten taitavien koreografien sekä pedagogien ohjannassa.

Kehollisuus, luovuus ja kunnianhimo veivät eteenpäin, mutta vammoitta en säilynyt. Ennen valmistumistani oikea polveni operoitiin kertaalleen ja myös toisen nilkan kanssa oli ongelmia. Valmistuin nykytanssilinjalta keväällä 1997 ja jo saman vuoden lopulla syntyi esikoisemme, minkä vuoksi tanssimiseen tuli heti pieni tauko.

Perheemme kasvoi nopeassa tahdissa ja freelancerin työ ei tuntunut enää niin hyvältä ajatukselta. Toivoin jotain pysyvämpää, ja niin lähdin opiskelemaan uutta ammattia. Useamman raskauden, pikkulapsivaiheen ja opintojen myötä tanssi jäi taakse hieman huomaamatta.

Kuitenkin yhä tänäkin päivänä sisälläni asuu taiteilijasielu, jolle kehollisuus, aistit, tunteet ja eleet ovat äärimmäisen tärkeitä elementtejä. Ne ovat myös asioita, joita hoitotyössä tarvitaan, joten eipä ole mikään oppi mennyt hukkaan.

Nykyään yhä useammin olen  huomannut ajattelevani tanssia ja sen tuomaa hyvää oloa, tai yllättänyt itseni tanssimasta salaa. Enkä edelleenkään pelkää verta, hikeä, kipua tai kyyneleitä, sillä ne kuuluvat elämään sen luonnollisina osina.

Tänään lopultakin sain sisustettua itselleni kotiimme oman tilan, jonne asennettiin minulle myös ikioma balettitanko. Tuon tangon ääreltä voi kenties alkaa uusi matka. Matka kohti kehollisempaa arkea sekä matka oman mielen sopukoihin liikkeen kautta. Kyllä vanha keho ruosteessa on, siitä ei ole epäilystäkään, mutta sitä varten matka tulee toivottavasti olemaan entistä värikkäämpi ja haasteellisempi.

Eli ei kai sitten muuta, kuin liikettä niveliin.



LUE MYÖS:
Elämänmatkalla
Prinsessa vai Ronja ryövärintytär


Seuraathan blogia myös Facebookissa ja Instagramissa?

Kommentit

Suositut tekstit