Tunteiden vuoristoradalla

Vanhin tyttäreni pohdiskeli ääneen sitä, miten pian omassa kodissa tottuu nukkumaan yksin. Muistelin omaa ensimmäistä kotiani ja siellä vietettyjä iltoja ja öitä. Mieleeni ei noussut muistoja huonosti nukutuista öistä tai yksinäisyyden aiheuttamasta jännityksestä iltaisin. Enemmin palasin niihin tunteisiin, joita oma koti sekä sen sisustaminen sai aikaan. Tunne siitä, että sai ihan itse päättää tavaroiden paikat ja huonekalujen järjestyksen tuntui niin aikuiselta. Sitä paitsi omassa kodissa sai päättää ihan itse myös jääkaapin sisällöstä sekä omista aikatauluista. Vastuu kasvoi, mutta usko omiin kykyihin ja ennen kaikkea halu itsenäistyä kannattelivat eteenpäin ja sitä tunnetta en ole unohtanut. Sen vuoksi omien lasten itsenäistymistä on ihanaa seurata, vaikka tunteet menevät yhtä vuoristorataa ja aina ei oikein tiedä itkeäkö vai nauraa.

Kuitenkin tyttäreni esittämä kysymys sai minut miettimään tilannetta vanhemman näkökulmasta. Totunko minä tyhjempään taloon? Miten pian se tapahtuu?

Itse olen syystä tai toisesta nukkunut huonosti muutamina öinä. Mielessä on pyörinyt kaikenlaista. Osa perheestä on ollut vielä pohjoisessa ja olemme olleet esikoistyttären kanssa kahden kotona. Tuleva syksy on saanut myös luovan ajatteluni liikkeelle ja olen mielessäni sisustanut kotia uudelleen sekä miettinyt mitä kaikkea mahdollisuuksia minulla mahtaa edessäni olla, kun talossa väki vähenee.

Omat haaveiluni saattaa kuitenkin katkaista kysymys: "Onko minulla oikeutta haaveilla väljemmistä tiloista tai saamastani omasta ajasta? Mahdanko loukata lapsiani näillä ajatuksilla ja kokevatko he, että ajan heitä jo kiireesti pois kotoa?"

Näiden kysymysten perään otan itseäni niskasta kiinni ja sanon itselleni, että on ihan ok ja tervettäkin unelmoida. Olenhan hoitanut äidin tehtäviä jo 22 vuotta ja pyörittänyt suurperhettä suurimman osan siitä. Eikö se nimenomaan ole onnistumista, kun olen opettanut poikaseni lentämään. Eikö tässä ole aihetta kiitollisuuteen vaikka kuinka.

Viime päivät asioita mielessä pyöriteltyäni olen ymmärtänyt, että ristiriitaiset tunteet aiheuttavat mielessä epävakautta, vähän kuten erilaiset ilmamassat aiheuttavat epävakaat sääolosuhteet.

Epävakaalla säällä pukeutuminenkin on vaikeaa, kun ei oikein osaa päättää laittaako takkia vai ei. Samalla tavoin mielen epävakaus kiskoo välillä ajatuksia iloon ja uteliaisuuteen, kun taas välillä haikeuteen ja ikävään. Ja silloinhan mieli on kuin vuoristoradalla.

Tämän tajuttuani päätin alkaa nauttia vuoristoradan kyydistä. Päätin antaa jännityksen tuntua radan pelottavilla osuuksilla ja kutkuttavan riemun ja hersyvän naurun tulla vauhdikkaissa kurveissa. Annoin itselleni luvan tuntea kaikkia niitä tunteita, joihin vanhemmat tässä elämäntilanteessa törmäävät. Nuo tunteethan vain osoittavat, ettei lasten itsenäistyminen ole yhdentekevää, vaan enemmin uudenlaisen sillan rakentamista heidän ja meidän vanhempien välille. Ja niistäkös vasta hienoja siltoja tuleekin sillä rakentamisella ei ole deadlinea. Näitä siltoja tehdään ajan kanssa ja tunnollisesti. Tätä tärkeää rakennustyötä vaalitaan, jo aiemmin kotoa opituilla välineillä, rakkaudella ja luottamuksella.

Ja jos vasaraa ja nauloja tarvitaan on täällä sillan vanhempien päässä varmasti aina hanslankari valmiina hommiin. Eli ei muuta kuin rakentamaan.

LUE MYÖS:



Kommentit

Suositut tekstit