Turvan ja turvattomuuden tunteita poikkeustilanteessa

Aamulla töihin pyöräillessäni ja kuvankauniita usvaisia maisemia katsellessani mieleeni nousi monia mietteitä tästä hetkestä ja menneistä viikoista. Jonkinlainen haikeus valtasi mieleni ja tuli tarve kirjoittaa ajatuksia tekstiksi, onhan edellisestä postauksestani kulunut jo jonkin aikaa.

Koronaviruksen aiheuttamaa poikkeustilaa on eletty jo useita viikkoja. Omassa perheessäni tämä on tarkoittanut ikään kuin paluuta entisen suurperheen arkeen, mistä olen ollut kovin iloinen. Toisaalta arki on nyt melko erilaista kuin ennen korona-aikaa, mutta hyviä asioita on tässäkin tilanteessa paljon. 

Kotona ollaan oltu koko perheen voimin enemmän kuin varmaan koskaan. Ruuan kuulutus on kasvanut ja hellan ääressä menee aikaa taas hieman enemmän. Myös maidon kulutus kahdesta listrasta päivässä on noussut äkisti kuuteen litraan, kun juojia on useampi. Mutta kaikesta tästä olen jotenkin osannut nauttia ja tuntea kiitollisuutta, koska tavanomainen arjen kiire tuntuu olevan tauolla.

Mieheni on tehnyt etätöitä kotona lähes koko koronakriisin ajan, kun taas minä itse terveydenhuollon työntekijänä olen käynyt töissä aiempaan tapaan, muutamia etätyöpäiviä lukuun ottamatta.  

Lasten etäkoulutoiminta on asettunut omiin uomiinsa menneiden viikkojen aikana. Onneksi isosisarukset ovat olleet alakoululaisten apuna ja hoitaneet siinä sivussa omatkin opiskelunsa ja muut velvoitteensa  moitteettomasti.

Kaikki harrastetoimintakin on tauolla, mutta itsenäinen liikunta, ulkoleikkiminen ja koko perheen muukin ulkoilu on lisääntynyt. Perheen nuoriso treenaa myös omatoimisesti lähes päivittäin, kuka enemmän ja kuka vähemmän tavoitteellisesti.

Ikävän tunteita on ollut myös ilmassa erityisesti suhteessa isovanhempiin ja ystäviin. Etäyhteydenpito tuntuu sekin aika ajoin haastavalle ja jollain tavalla riittämättömälle. Onneksi videopuhelut mahdollistavat kuitenkin toisten näkemisen kauempaakin. 

Tärkeimmiksi asioiksi ovat poikkeusarjessa nousseet perheen yhdessä selviytymisen tunnelma sekä yhdessä tekemisen merkitys. Isosisarten läsnäolo on tuonut pienimmille jonkinlaista lohtua ja turvaa. Toisaalta vanhempana on ollut hyvä saada koko perhe jälleen yhteen, onhan tämä erityinen ja haastava tilanne meille kaikille.

Poikkeustilanne on tuonut tullessaan voimistunutta turvan, mutta toisaalta myös turvattomuuden tunnetta. Perusperheen olotila on muuttunut totaalisen ”tässä- ja nyt” elämäksi, mutta toisaalta tieto siitä, ettei kaikilla välttämättä ole elämä juuri nyt turvallista aiheuttaa ahdistusta ja mielipahaa. Ristiriitainen tieto ja tiedottomuus saavat pohtimaan omaa ja toisten jaksamista ja tilanteen mahdollista pitkittymistä. Erityisesti isovanhempien tilanne huolettaa ja tuntuu pahalle, kun heitä ei voi fyysisesti nähdä ja lastenlasten kaipuu on siellä päässä suuri. 

Uskon kuitenkin lujasti siihen, että tästä kriisistä on mahdollista selviytyä kunnialla, vaikka ajoittain pelottaa ja tilannetta on vaikea hyväksyä. Odotankin innolla jälleennäkemisen riemua ja sitä suuren suurta halausta, jonka saan antaa isovanhemmille, kun taas voidaan turvallisesti tavata. Odotan myös heidän reaktiotaan lastenlasten näkemisen yhteydessä sekä kaikkia niitä tunteita, jotka tuossa kohdassa vyöryvät ylitse kaikkia meitä hellästi sivellen.

Sitä ennen on pyrittävä mukautumaan nykytilanteeseen sellaisenaan. Toinen toisiamme tukemalla ja läheisten kuulumisia kyselemällä voimme jokainen vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja täten auttaa toisia jaksamaan paremmin läpi tämän poikkeavan ajanjakson, jota nyt elämme.


Luetuimpia postauksia:

Pieni paljasjalkani
Annetaanhan hyvän kiertää
Kun lapset on poissa

Voiko reippaus olla turvattomuutta?

Hoivaava huumori