Kivustasi jäi osa minuun

 

Synnyin perheen toisena lapsena pikkusiskoksesi 70-luvun alussa. Kertomusten mukaan olit minulle mustasukkainen, mutta valokuvista päätellen pidit minua myös hellästi sylissäsi ja rakastit.

Omat varhaiset muistikuvani tuovat mieleen ihanan isosiskon, joka piti pienemmästään huolta.

Toki sisarusten välillä on aika ajoin kahnausta, mutta niin kuuluukin. Meidän lapsuudesta muistan nuo lukemattomat käynnit mökillä, olipa kesä tai talvi. Siellä meillä oli luonto ja toisemme. Loputtomat ulkoleikit jatkuivat päivästä toiseen. Myös purjehdusretket Saimaan saaristoissa, veneen keulassa lauletut laulut ja uimareissut veneen perässä ovat hyvässä muistissa. Meidän oli hyvä olla ja kasvaa. Olimme toistemme parhaat kaverit.

Vuosien saatossa kasvoimme yhä tiukemmin kiinni toisiimme. Luottamus välillämme lujittui ja saatoimme kertoa toisillemme kaikki salaisuutemme. Iltaisin kävimme vierekkäin nukkumaan ja kirjoitelimme vuorotellen toistemme selkään sanoja ja arvailimme niitä. Kerroimme toisillemme ihastuksemme, rakastumisemme, pettymyksemme, pelkomme ja kaiken mahdollisen. Tiesimme, että voimme luottaa toinen toisiimme.

Aikaa kului ja muutimme eri kaupunkeihin. Matka välillämme piteni. Pidimme yhteyttä harvemmin, koska kummallakin oli omat elämänsä ja opintonsa. Joulu oli kuitenkin meille yhteinen iloinen juhla.  Sinä erityisesti, olit joulun lapsi. Rakastit joulua niin, ettei sen kertomiseen löydy sanoja.

Koskaan emme kadottaneet syvintä yhteyttä toisiimme. Tiesin, että jos minulle tulee hankaluuksia, voisin aina luottaa sinuun ja päin vastoin. Yhdessä selviäisimme mistä tahansa.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Sinä sairastuit ja minä kasvatin perhettäni. Yhteistä aikaa oli vähemmän, vaikka asuimme taas samassa kaupungissa. Yritin olla apunasi ja tukenasi aina kuin mahdollista. Olit  onnellinen kun tapasimme, vaikka sinuun sattui kovasti. Kyselit, mitä lapsille kuuluu, koska ne olivat sinulle rakkaita. Puhuit lapsista kauniisti ja sillä tavoin olit ylpeä minusta, pikkusiskostasi. Rakastit minua syvästi, se viesti välittyi aina.

Sinä tunsit minut läpikotaisin. Pidit minua hieman hassuna ja niin kai olenkin. Sinullakin oli oma huumorisi, joka kesti aivan loppuun saakka. Elämä ei missään vaiheessa lannistanut sinua.  Elit täysillä joka hetken, vaikka voimasi  hiipuivat hiljalleen.

Olit pitkään kovin kivulias.  Eivätkä kivut päästäneet sinua otteestaan. Olosi oli hankala. Me kaikki läheiset olisimme halunneet kantaa kivuistasi osan, mutta emme pystyneet auttamaan. Sinun oli kuljettava se tie yksin. Me pysyimme rinnallasi.

Oli lasten aurinkoinen kevätjuhla-aamu toukokuun 30. päivä 2015. Jostain syystä olin laittanut puhelimen äänettömälle edeltäväksi yöksi, vaikka tiesin sinun olevan sairaalassa ja huonossa kunnossa. Katsoin kännykkääni aamulla ja näin, että äiti oli soittanut varhain. Tiesin kyllä puhelun syyn ja soitin takaisin äidille.

Kuolit rauhallisesti tuona aamuna Malmin sairaalassa, jonne minun oli lasten kevätjuhlan jälkeen tarkoitus tulla sinua katsomaan. Sinun tuskasi ja kärsimyksesi aika oli ohi. Pääsit parempaan paikkaan. Meille jäi valtava ikävä.

Kivustasi osa jäi minuun. Kipuna kannan sinua mukanani ja ajoittain se tuntuu kovin vaikealta. Se varmasti muuttuu hiljalleen hyväksi kivuksi, joka olemassa olollaan muistuttaa minua sinusta. Maailman rakkaimmasta isosiskosta.

Kiitos, että olit elämässäni 41 vuotta 💗