Lähellä jokainen sydän

Perhe tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita ja se voi olla nykypäivänä hyvin monenlainen. Usein perheeksi kutsutaan niitä ihmisiä, jotka jakavat arjen kanssamme ja kuuluvat samaan ruokakuntaan. Perinteisessä perheessä on isä, äiti ja mahdollisesti lapsia. Kuitenkin perheen yksiselitteinen määritteleminen on hankalaa, ja sen vuoksi en sitä sen enempää yritä edes määritellä. Omassa perheessäni on viisi lasta ja me vanhemmat; minä sekä mieheni.

Perhe on minulle tärkeä arvo.
Perhe merkitsee tukikohtaa, rakkautta ja huolenpitoa. Se antaa mahdollisuuden tuntea ja kokea, onnistua ja epäonnistua tutussa ympäristössä ilman paineita. Se on turvasatama, jonne löytää pahimman myrskyn jälkeenkin. Se on satama, jossa aallonmurtaja loiventaa elämän suurimmat töyssyt, jotta vaikeuksista ei kenenkään perheenjäsenen tarvitse selvitä yksin.

Perheen merkitys on jokaiselle erilainen. Itse olen toivonut, että lapset kokisivat perheemme nimenomaan tukikohtana, jonne on aina tervetullut olipa elämäntilanne heillä minkälainen tahansa. Olemme vanhempina korostaneet perhearvoja jokaiselle lapselle heidän kasvunsa aikana, eikä se aina ole ollut kovin ruusuista. Nuoren kasvun pyörteissä vanhemmat tuntuvat monesti olevan ainoastaan nuoren elämää rajoittavina tekijöinä ja näiden asioiden ympärillä vanhemmuuskin on koetuksella.

Viimeisen puolen vuoden aikana perheemme kaksi vanhinta lasta ovat lähteneet omille teilleen. Toinen armeijaan ja toinen vaihto-oppilaaksi. Armeijaan lähteneen pojan lähtötunnelmista kerroinkin jo blogissani "Kirjeitä armeijaan".

Vaihto-oppilaaksi lähteneen tyttäremme kuulumisista ajattelin kertoa nyt. Sen vuoksi tämän tekstin alussa pohdiskelin perheen merkitystä.

Italiassa oleva tyttäremme on viimeisen kuukauden aikana ottanut perheen  ja sen merkityksen puheeksi useaan kertaan. Omalla viisaudellaan tuo 17 -vuotias tyttö on hämmästyttänyt minut toistuvasti. Olen todellakin jäänyt pohtimaan sitä, miten kypsästi tyttäremme maailmaa katsookaan ja kuinka laaja-alaisesti hän asioita kykenee jo käsittelemään.

Vaihto-oppilasvuoden ensimmäinen kuukausi ei ole ollut tyttärellemme helppo. Koti-ikävä on ollut valtava ja luovuttaminenkin on käynyt mielessä. Yhteyttä meihin vanhempiin hän on pitänyt säännöllisesti, mutta hiljalleen viestien ja puheluiden määrä on kuitenkin vähenemässä. Luottamus elämän kannattelevuuteen on löytymässä. Monet kyyneleet ovat vierineet tytön poskille ikävän vuoksi. Uusia tilanteita kohti on ollut pelottava mennä, mutta aina on rohkeus jostain löytynyt.

Ensimmäisten viikkojen aikana ikävä on ollut sekä fyysistä, että psyykkistä. Äidin tai isän syliä ja halausta sekä synnyin perheen turvallista ilmapiiriä on tämä nuori kaivannut ja oma perhe onkin, kauempaa katsottuna, noussut arvoon arvaamattomaan.

Mikä voisi olla parempi palaute vanhemmille kuin tieto siitä, että lapset todella arvostavat omaa perhettään.

Olemme puhuneet ikävästä tyttäremme kanssa paljon. Olemme myös normalisoineet kaikkia niitä tunteita, joita hän on matkallaan kokenut. Muutto uuteen maahan yksin, uuden perheen luo ilman yhteistä kieltä on varmasti uuvuttavaa, pelottavaa ja turhauttavaakin. Silti meillä vanhemmilla on täysi luottamus siihen, että tyttäremme selviää ja elämä Italiassa löytää oman uomansa. Onhan oma Italialainen perhe tullut jo tutuksi ja isovanhemmat niin ikää. Lisäksi kuukauden sisällä tytölle on löytynyt jalkapallojoukkue sekä uusia ystäviä, joiden kanssa voi tehdä retken lähikaupunkiin.

Ikävä on myös muuttamassa muotoaan, mutta ei se katoa. Tästä puhuimme myös tyttäreni kanssa hiljattain. Ikävä kulkee rinnalla muistuttaen olemassaolostaan yhä harvemmin. Näin mieli kaiketi toimii ja siksi uudesta tilanteesta selviäminenkin on mahdollista, mutta vain ajan kanssa. Ja kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, ei mieli aina pysy muutoksissa mukana, vaan ottaa aikaa hieman enemmän.

Ennen matkalle lähtöä isäni piti tyttärellemme pienen puheen. Sen puheen myötä tyttäremme sai vaarilta ja mummolta lahjaksi yhden lauseen, jonka vaari pyysi tyttöä painamaan mieleensä. Lause on Richard Bachin kirjan otsikko: "Lähellä jokainen sydän."

Sattuneesta syystä kyseinen kirja löytyi myös kirjahyllystäni ja nyt se on tytön matkassa mukana. Kirja on täynnä merkityksellisiä lauseita, mutta tärkein niistä lienee seuraava:

"Voivatko kilometrit todella erottaa sinut ystävistä? Jos haluat olla jonkun luona, jota rakastat, etkö ole jo hänen luonaan?



Seuraathaan blogiani jo Facebookissa ja Instagramissa?

Lue myös seuraavat tekstini:

Siipieni suojaan
Suojelen sinua kaikelta
Kantavatko siivet