Keskeneräisyydestä

Olen keskeneräinen monessa asiassa; äitinä, vaimona, ystävänä, hoitajana ja niin edelleen. Jokaisella elämän osa-alueella törmään välillä omaan avuttomuuteeni ja aina se tapahtuu hieman yllättäen ja tuntuu tylsältä. Tuolloin joudun tarkasteleman omaa toimintaani ikään kuin ulkoa käsin ja toteamaan, että tässäkin tilanteessa olisin voinut toimia toisin. Olisin voinut olla viisaampi, ymmärtäväisempi tai nokkelampi. Kuulostaako tutulta?

Itsesyytökset omasta epäkypsästä toiminnasta nousevat pintaan ja mieli saattaa haavoittua. Kysymykset: ”Miksi toimin noin tai millaisen kuvan mahdoin itsestäni antaa” valtaavat mielen. Onneksi oma sisäinen ääni  muistuttaa siitä, että jokaisella on mahdollista kehittyä ja oppia matkalla sekä onnistumisista, että epäonnistumisista.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni rohkeudesta ja siitä, että on rohkeutta olla keskeneräinen;
Oman keskeneräisyyden hyväksyminenkin on rohkeutta.
Se on myös tie omaan kasvuun ihmisenä.
Tie omien heikkouksien ja puutteiden hyväksymiseen.
Tie irti menneestä, kohti uusia haasteita ja
tie kohti avarampaa mieltä ja asennetta.

Oikotietä ei kuitenkaan olevaan tuolla tiellä meistä jokainen on elämänsä loppuun saakka. Ei kai sitä ihminen valmiiksi tule koskaan, vaan elämä on oppimista kehdosta hautaan ja siksi se on myös keskeneräistä.



Monissa tilanteissa huomaa toimivansa vastoin ihannekuvaa, jonka on itselle asettanut. Esimerkiksi äitinä, kun kärsivällisyys loppuu ennen aikojaan, niin lempeiden tai kärsivällisten neuvojen sijaan suusta kuuluukin leijonan karjuntaa, jonka jälkeen miettii: "Miksi en pystynyt toimimaan toisin ja olemaan maltillisempi?"

Saman kaltaiseen tilanteeseen voi törmätä myös parisuhteessa, kun keskustelua käydään esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä. Kun puoliso antaa henkilökohtaista palautetta, joka tuntuu pahalta, sitä puolustautuukin hyökkäyksellä. Miksi? Toisaalta voisi keskittyä siihen mitä puoliso sanoo ja miettiä, mikä oikeasti on asian ydin. Mutta jälleen syyllisyys kalvaa, kun ei osaa olla aikuinen, vaan lankeaa teini-ikäisen tasolle, kiukutellen ja puolisoa moittien sekä riitaa haastaen. Tällaisia kasvun paikkoja tulee elämässä eteen jatkuvasti ja ne vain on hyväksyttävä osaksi elämää.
Niinpä niin, se on sitä keskeneräisyyttä ja vaillinaisuutta, joka kuuluu elämään sen yhtenä osana.
Tärkeintä on, että  huomaa itsessään asiat, joissa haluaa kehittyä ja on valmis työskentelemään sen suuntaisesti. Siitäkin huolimatta, että omaa toimintaa tietoisesti vie kohti muutosta, on matkalla vastassa monia epäonnistumisia. Sekin on inhimillistä ja hyväksyttävää. Askel askeleelta toiminta muuttuu kohti parempaa, mikäli sen eteen näkee vaivaa ja uskoo muutokseen.
Joskus on toki myös tilanteita, ettei yksin pärjääkään omien tuntemustensa tai mieltä askarruttavien asioiden kanssa, vaan tarvitsee ulkopuolista tukea ja apua. Tällöin ammatti-ihmisen puoleen kääntyminen on perusteltua ja jopa suositeltavaa. Avun pyytäminenkin on rohkeutta ja oman keskeneräisyyden hyväksymistä. Se on myös suunta kohti omaa henkistä kasvua.
Oma henkinen kasvu alkaa siitä, kun hyväksyy itsensä keskeneräisenä ja vaillinaisena.


Seuraathan blogia jo Facebookissa ja Instagramissa?

*Katso myös Hidasta elämää-sivuston ihanat  "7 voimakuvaa sinulle"

Kommentit

Suositut tekstit