Myönnän, olin väärässä.

Meille jokaiselle tulee elämässä eteen hetkiä, jolloin joudumme myöntämään olleemme väärässä.  Toisille se on helpompaa ja toisille vaikeampaa. On myös niitä, jotka eivät pysty tätä myöntämään, vaan tilanteelle löytyy aina jokin muu syy tai selitys. Kun vanhempana tulee toimittua hätiköidysti suhteessa lapsiin ja tajuaa olleensa väärässä ei tunne ole miellyttävä. Jos lapsilleen kuitenkin pystyy osoittamaan oman vahvuutensa tässä asiassa myöntämällä, että on ollut väärässä, siirtyy taito todennäköisesti myös jälkipolville. Eihän se ole kuin kolme sanaa: "Myönnän, olin väärässä".

Myöntämisen taito on lahja ja toimii apuna kaikissa ihmissuhteissa, niin arjessa kuin työelämässä.

Kun joutuu uuteen tilanteeseen, uusien asioiden äärelle on mielessä useimmiten paljon kysymyksiä.  Noiden kysymysten esittäminen ääneen vie uuden oppimisen äärelle.

Kokeneemmilta saa paljon uutta tietoa, josta osa on myös niin sanottua hiljaista tietoa. Hiljainen tieto syntyy nimenomaan kokemusten kautta ja siirtyy vanhemmalta nuoremmalle ja niin edelleen. Mikäli kysymykset jättää esittämättä, jää myös vastaukset saamatta ja välittyvä tieto on suppeampi.

Pienelle lapselle kysely ja kyseenalaistaminen on luontaista. Varsinainen kyselykausi kuuluu lapsen leikki-ikään, mutta kyllä lapsi uteliaisuuttaan on kova kyselemään juuri niin kauan, kun hän saa vastakaikua kysymyksilleen. Lapsi sanoo myös napakasti, "En tiedä", jos jokin asia on hänelle epäselvä. Ja haltioituneena lapset useimmiten kuuntelevat tietoa ja tarinoita niistä asioista, joista itse ovat kysymyksiä esittäneet. Lisäksi he soveltavat luovasti uutta tietoa aiemmin opittuun.

Miksi aikuinen ei aina toimi näin? Miksi oman tietämättömyyden paljastaminen vaikeutuu usein vanhemmiten? Sen sijaan, että kysyttäisiin, ollaankin tietävinään ja näin väärinkäsityksiäkin syntyy. Tällainen vaikuttaa myös moniin sosiaalisiin tilanteisiin, tiimityöskentelyyn, sekä ihmissuhteisiin.

Mikäli jollain on aina "varmaa tietoa ja taitoa" joka asiassa, jää ujommat usein jalkoihin, eivätkä uskalla edes kysyä, saatikka kyseenalaistaa asioita. Sitähän saattaa esittää juuri niitä "tyhmiä" kysymyksiä, joita ei pitäisi olla olemassakaan.

Yksi tärkeä taito olisikin pysyä helposti lähestyttävänä ja sellaisena, kenelle kysymyksiä uskaltaa esittää. Taito on tärkeä kaikille, mutta korostuu  muun muassa vanhemmuudessa tai opettajan ja ohjaajan työssä. Mikäli kaiken kertoo täytenä ja ainoana totuutena, voi kuulijalle tulla vaivautunut olo eikä lisäkysymyksiä synny.

Tiedon ja taidon siirtymisen hetkellä myös aikuinen voisi toimia kuten lapsi; puhua ääneen ajatuksiaan ja esittää itsekin kysymyksiä opeteltavasta asiasta. Näin hän olisi esimerkkinä myös oppijoille, jotka huomaisivat, että kysymykset ja kyseenalaistaminen ovat nimenomaan niitä asioita, jotka vievät projekteja eteenpäin onnistuneesti ja yhteisvoimin. Ryhmätilanteissa jonkun epäonnistuminen saattaakin muodostua koko ryhmän oppimistilanteeksi.

Kun lapsille sanotaan heidän tehdessään virheitä: "Ei se haittaa, yritä uudestaan, opit kyllä", kannatellaan ja kannustetaan näillä sanoilla lasta eteenpäin.

Mutta jos hänelle sanotaan: "Ei noin, etkö jo ymmärrä, et opi, jos et yritä",  yrittäminen lakkaa ja tärkeät kysymykset jäävät tekemättä. Mikäli lapsena yrittäminen on latistettu, ei aikuisenakaan uskalla kysellä tai tunnustaa, ettei tiedä. Jos taas epäonnistumisiin on suhtauduttu kannustaen, on myös aikuisena helpompi kyseenalaistaa ja epäillä asioita sekä myöntää olleensa väärässä.

Oppiminen on jatkuvaa.
Epäonnistuminen inhimillistä.
Uteliaisuus on voimavara, joka kannattaa pitää mukana aina.







Kommentit

Suositut tekstit