Onnen hiutaleita - sanoja rakkaudesta
Olen kulkenut saman miehen rinnalla 27 vuotta ja sitä voisi kutsua mielestäni jo pitkäksi parisuhteeksi. Miten tuo parisuhde on näiden vuosien mittaan muuttunut ja miten aika on vahvistanut meitä? Kenties minulla vain on käynyt hyvä tuuri ja olen löytänyt itselleni sen oikean jo nuorena tyttönä. Pelkästä tuurista ei kuitenkaan ole kyse.
Voin vakuuttaa, että yhteinen matkamme on ollut äärimmäisen värikäs ja siihen on sisältynyt hyviä aikoja ja huonompia aikoja. Viiden lapsen syntymä ja vauva-aika on totisesti koetellut parisuhdetta. Ruuhkavuosia on eletty koko suhteesta liki puolet. Silti pilke silmäkulmassa on säilynyt ja roihahteluja ja rakastumisia on ollut puolin ja toisin. Ja mitä noihin rakastumisiin tulee, olemme rakastuneet toinen toisiimme yhä uudestaan ja uudestaan. Kummallista, eikö totta?
Ei parisuhteessa oleminen aina helppoa ole. Siihen kuuluu niin ylä- kuin alamäetkin. Parisuhde tarvitsee huolenpitoa ja hoivaa samalla tavoin kuin lapsi. Suhteessa täytyy luottaa siihen, että saa tarvita toista ja saa tukeutua toiseen. Ei suhteessa kuulu selviytyä yksin ja siksipä kai sitä kutsutaan parisuhteeksi. Se on suhde, jossa parina mennään eteenpäin olipa myötä- tai vastatuulta. Vastatuulessa vahvempi kulkee edellä ja pitää heikompaa mukana, mutta matkaa taitetaan yhdessä ja yhteisestä halusta.
Minusta on surullista, että tänä päivänä uusiin suhteisiin hyppääminen tuntuu kovin helpolta. Parisuhteessa oltaessa asioista ajatellaan monesti hyvin minäkeskeisesti. Minä sitä, minä tätä, minulla on oikeus ja niin edelleen. Me muodossa puhuminen on vähentynyt ja kaikki näyttää pyörivän oman navan ympärillä. On myös surullista, että eroavaa pidetään niin kovin usein rohkeana. Mielestäni suurempaa rohkeutta on uskallus jäädä taistelemaan rakkauden puolesta. Eihän rakkaus lopu aivan yhtäkkiä.
Toki on tilanteita, joissa eroon päätyminen on ymmärrettävää ja hyväksi suhteen päättäville osapuolille. Eroon ei kuitenkaan tulisi päätyä hetken mielijohteesta tai satunnaisen vastoinkäymisen vuoksi liian kevein perustein.
Parisuhteen rakkaus vaatii ymmärrystä, kärsivällisyyttä, halua rakastaa sekä aikaa ja tilaa. Tilaa ennen kaikkea me-muodossa, mutta myös minä-muodossa. Kuitenkin eniten parisuhteen rakkaus tarvitsee yhteistä ymmärrystä sekä yhteisen päämäärän. Tuo yhteinen päämäärä on usein muotoutunut suhteen aikana, mutta päämäärää on yhteisen matkan aikana mahdollista myös päivittää.
Monet sinetöivät suhteensa menemällä naimisiin, jolloin vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa toista niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Silti nykyään vastoinkäymisissä rakastaminen tuntuu olevan monille kovin vaikeaa. On helpompaa luovuttaa. Helpompaa todeta, ettei mitään ole tehtävissä. On siis helpompaa hävitä kuin voittaa.
Lapsen syntymä tuo parisuhteeseen uuden ulottuvuuden. Toisiaan tarvitsevia onkin kahden sijaan yht'äkkiä useampia. Lapsi tarvitsee vanhempiaan selviytyäkseen, vanhemmat tarvitsevat toisiaan puolisoina, mutta myös vertaisinaan rohkaisemaan ja tukemaan vanhemmuudessa. Myös vanhempi tarvitsee lastaan ja haluaa olla tälle hyvä vanhempi. Roolit muuttuvat ja lisääntyvät ja se kuormittaa usein myös parisuhdetta. On jopa sanottu, että lapsen syntymästä alkaa ns. 4-vuotinen parisuhteen kuolemanlaakso ja 2-vuotiaan lapsen äiti on useimmiten laakson syvimmässä kohdassa. Olemmepa siis mieheni kanssa olleet tuossa kuolemanlaaksossa kaikkiaan 14 vuotta, mutta yhdessä ja toisiamme tukien nousseet yhä uudelleen ylös laaksosta.
Parisuhteessa lienee tärkeintä onkin keskinäinen luottamus ja yhteiset pelisäännöt. Kussakin suhteessa säännöt ovat omanlaisensa ja muodostuvat yhteisten sopimusten kautta eikä kukaan ulkopuolinen voi sanoa, millaiset säännöt ovat oikeat. Rehellisyys ja luottamus yhteisten sääntöjen puitteissa tuovat suhteeseen vakautta ja turvaa. Kun yhteiset säännöt ja luottamus ovat kunnossa, rakastaminenkin on helpompaa.
Mieheni täyttäessä 40-vuotta kirjoitin hänelle lahjaksi runon, joka kuvastaisi yhteistä taivaltamme. Laulaja Mirkka Paajanen antoi runolle kauniin sävelen ja esitti sen syntymäpäiväjuhlissa. Päättyköön tämä kirjoitus tuon runon sanoihin.
Voin vakuuttaa, että yhteinen matkamme on ollut äärimmäisen värikäs ja siihen on sisältynyt hyviä aikoja ja huonompia aikoja. Viiden lapsen syntymä ja vauva-aika on totisesti koetellut parisuhdetta. Ruuhkavuosia on eletty koko suhteesta liki puolet. Silti pilke silmäkulmassa on säilynyt ja roihahteluja ja rakastumisia on ollut puolin ja toisin. Ja mitä noihin rakastumisiin tulee, olemme rakastuneet toinen toisiimme yhä uudestaan ja uudestaan. Kummallista, eikö totta?
Ei parisuhteessa oleminen aina helppoa ole. Siihen kuuluu niin ylä- kuin alamäetkin. Parisuhde tarvitsee huolenpitoa ja hoivaa samalla tavoin kuin lapsi. Suhteessa täytyy luottaa siihen, että saa tarvita toista ja saa tukeutua toiseen. Ei suhteessa kuulu selviytyä yksin ja siksipä kai sitä kutsutaan parisuhteeksi. Se on suhde, jossa parina mennään eteenpäin olipa myötä- tai vastatuulta. Vastatuulessa vahvempi kulkee edellä ja pitää heikompaa mukana, mutta matkaa taitetaan yhdessä ja yhteisestä halusta.
Minusta on surullista, että tänä päivänä uusiin suhteisiin hyppääminen tuntuu kovin helpolta. Parisuhteessa oltaessa asioista ajatellaan monesti hyvin minäkeskeisesti. Minä sitä, minä tätä, minulla on oikeus ja niin edelleen. Me muodossa puhuminen on vähentynyt ja kaikki näyttää pyörivän oman navan ympärillä. On myös surullista, että eroavaa pidetään niin kovin usein rohkeana. Mielestäni suurempaa rohkeutta on uskallus jäädä taistelemaan rakkauden puolesta. Eihän rakkaus lopu aivan yhtäkkiä.
Toki on tilanteita, joissa eroon päätyminen on ymmärrettävää ja hyväksi suhteen päättäville osapuolille. Eroon ei kuitenkaan tulisi päätyä hetken mielijohteesta tai satunnaisen vastoinkäymisen vuoksi liian kevein perustein.
Parisuhteen rakkaus vaatii ymmärrystä, kärsivällisyyttä, halua rakastaa sekä aikaa ja tilaa. Tilaa ennen kaikkea me-muodossa, mutta myös minä-muodossa. Kuitenkin eniten parisuhteen rakkaus tarvitsee yhteistä ymmärrystä sekä yhteisen päämäärän. Tuo yhteinen päämäärä on usein muotoutunut suhteen aikana, mutta päämäärää on yhteisen matkan aikana mahdollista myös päivittää.
Monet sinetöivät suhteensa menemällä naimisiin, jolloin vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa toista niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Silti nykyään vastoinkäymisissä rakastaminen tuntuu olevan monille kovin vaikeaa. On helpompaa luovuttaa. Helpompaa todeta, ettei mitään ole tehtävissä. On siis helpompaa hävitä kuin voittaa.
Lapsen syntymä tuo parisuhteeseen uuden ulottuvuuden. Toisiaan tarvitsevia onkin kahden sijaan yht'äkkiä useampia. Lapsi tarvitsee vanhempiaan selviytyäkseen, vanhemmat tarvitsevat toisiaan puolisoina, mutta myös vertaisinaan rohkaisemaan ja tukemaan vanhemmuudessa. Myös vanhempi tarvitsee lastaan ja haluaa olla tälle hyvä vanhempi. Roolit muuttuvat ja lisääntyvät ja se kuormittaa usein myös parisuhdetta. On jopa sanottu, että lapsen syntymästä alkaa ns. 4-vuotinen parisuhteen kuolemanlaakso ja 2-vuotiaan lapsen äiti on useimmiten laakson syvimmässä kohdassa. Olemmepa siis mieheni kanssa olleet tuossa kuolemanlaaksossa kaikkiaan 14 vuotta, mutta yhdessä ja toisiamme tukien nousseet yhä uudelleen ylös laaksosta.
Parisuhteessa lienee tärkeintä onkin keskinäinen luottamus ja yhteiset pelisäännöt. Kussakin suhteessa säännöt ovat omanlaisensa ja muodostuvat yhteisten sopimusten kautta eikä kukaan ulkopuolinen voi sanoa, millaiset säännöt ovat oikeat. Rehellisyys ja luottamus yhteisten sääntöjen puitteissa tuovat suhteeseen vakautta ja turvaa. Kun yhteiset säännöt ja luottamus ovat kunnossa, rakastaminenkin on helpompaa.
Mieheni täyttäessä 40-vuotta kirjoitin hänelle lahjaksi runon, joka kuvastaisi yhteistä taivaltamme. Laulaja Mirkka Paajanen antoi runolle kauniin sävelen ja esitti sen syntymäpäiväjuhlissa. Päättyköön tämä kirjoitus tuon runon sanoihin.
Onnen hiutaleita
Se saapuu tanssijan askelin
yli pohjolan leiskuvan taivaan.
Se laskeutuu laelle tunturin
ja suureen hiljaiseen kairaan.
Se kuvastuu silmistä rakkaiden
ja lupaa, odottaa, toivoo.
Vain sydämin näkee sen kauneuden,
se onneen ikuiseen uskoo.
Onni leijaa kaamoksen sinessä
ja kimmeltää kuutamoyössä.
Onni tuikkii tähtenä pimeässä
ja kirkkaana tähtivyössä.
Vaan on hiutale hauras ja hentoinen,
sitä vaalin voimalla uhrausten.
Ei onni oo lahja ikuinen,
se kestää vain keralla ponnistusten.
Se kuvastuu silmistä rakkaiden
ja lupaa, odottaa, toivoo.
Vain sydämin näkee sen kauneuden ,
se onneen ikuiseen uskoo.
Onni leijaa kaamoksen sinessä
ja kimmeltää kuutamoyössä.
Onni tuikkii tähtenä pimeässä
ja kirkkaana tähtivyössä.
Sun kanssasi laelle tunturin
vielä kerran kulkea tahtoisin.
Se matka on pitkä ja tuulinen
vaan vie meidät äärelle maailmojen.
On onni laella tunturin,
puron pohjalla hippu kultaakin.
Vesi välkkyvi pinnalla aarteen sen,
pohjoisen kaamoksen.
Kommentit
Lähetä kommentti