Siipieni suojaan

Menneellä viikolla menin hakemaan esikoululaistamme päiväkodista noin puoli tuntia normaalia myöhempään. Tullessani päiväkodin pihalle, en nähnyt poikaa ja arvasin hänen olevan käymässä sisällä. Kun menin kohti eteistä, näin hoitajan auttavan poikaa rukkasten kanssa. Katselin heitä ikkunan takaa hetken.
Pienokaiseni huomasi minut ja katsoi suurilla kyynelten peittämillä silmillä minuun. Rinnastani kouraisi  ja myös omiin silmiini kyyneleet pyrkivät. Mietin mielessäni, että mitä nyt. Kun menin lähemmäs hoitaja sanoi, että lapsella oli ollut hetkeä aiemmin elämää suurempi ikävä äitiä. Sen vuoksi häntä oli niin valtavasti itkettänyt. Niinpä niin, lapsella oli ollut ikävä äitiä. Samaan aikaan nuo sanat tuntuivat sekä hyviltä, että hieman ahdistavilta.

Istuin eteisen penkille, otin lapsen syliini ja rutistin kovasti. Kerroin, ettei häntä koskaan unohdeta hakea ja, että hänen hakemisensa on yksi päivän kohokohdista. Kerroin, että äiti ja isä miettivät moneen kertaan päivän aikana, miten eskarissa mahtaa sujua. Myös hoitajan kanssa lapsi oli puhunut siitä, että äidin työmatka vie enemmän aikaa, koska äidin uusi työpaikka on hieman kauempana. Eivät ne puheet kuitenkaan ikävää pois vieneet. Kysyin pojalta, oliko jokin erityinen asia tai huoli lisännyt ikävän tunnetta. Ei hän siihen osannut vastata.

Kyseessä on perheen nuorin lapsi, poika, jonka tulisi syksyllä aloittaa koulu. Yhtäkkiä minut valtasi huoli siitä, kuinka koulunaloitus sujuu, jos äitiä tulee sielläkin ikävä. Pohdin asiaa myöhemmin ääneen ja mieheni sanoi minulle, että onhan siihen vielä aikaa. Totta toinen puoli, mutta silti sydäntäni koskee ajatus siitä, että tämä pieni ja herkkä poika on aloittamassa koulun. Onhan se hänelle suuri muutos.

Ikävä on ihmeellinen tunne. Se on tunne, josta versoilee sekä hyviä että ahdistavia sävyjä. Sitä podetaan läpi elämän kovin erilaisissa tilanteissa. Tuo tunne voi kohdistua moneen erilaiseen asiaan kuten ihmiseen, esineeseen, eläimeen, tunteeseen, kosketukseen ja niin edelleen. Sen vuoksi ikävä varmasti onkin hieman omintakeinen juttu.

Lisäksi ikävä sanalla on monia merkityksiä, joista suurimmassa osassa on hieman negatiivinen kaiku, vaikkakin ikävä voi olla myös omalla tavallaan positiivinen tunne. Sivistyssanakirja määrittelee sanan ikävä seuraavasti: pitkäveteinen, yksitoikkoinen, mielenkiinnoton, ikävystyttävä, pitkästyttävä, epäviihtyisä, kuiva, kuivakiskoinen, tylsä, epämiellyttävä, vastenmielinen, viihtymättömyys, pitkästyneisyys, kyllästyneisyys. Positiivista sävyä ei määritelmästä kuitenkaan löydy.

Kirjoitin aiemmin blogissa "Ikävä ei kulje yksin" siitä, miten lapsi tai aikuinen käsittelee ikävää. Pieni lapsi ei vielä osaa järkeillä ikävää pois tai nähdä ikävän iloisempaa puolta. Aikuiselle tilanne on helpompi, vai onko?

Ehkäpä perheen pienimmän kasvaminen koululaiseksi nostaakin oman kypsymättömyyteni pintaan. Ehkäpä pienimmän ikävästä heijastuu minulle oma ikäväni. Ikävä, joka kohdistuu siihen aikaan, jolloin lapset olivat siipieni suojassa kotona. Aikaan, jolloin itse pystyin enemmän vaikuttamaan päivittäisiin tapahtumiin. Kenties minua pelottaa tulevaisuus ja lasten kasvaminen, mikä lisää omaa ikävääni. Irti päästäminen isommista on vaikeaa ja sen vuoksi haluaisin takertua pienimpään.

Tuleva syksy tuo monta muutosta elämäämme. Viiden lapsen sijaan kotona on syksyllä enää kolme lasta, joista ketään ei tarvitse viedä päiväkotiin. Muutoksen tuulet siis puhaltavat ja vanhimmat lapset kokeilevat omia siipiään suuressa maailmassa. Pienimpiä voin osittain pitää omien siipieni suojassa, mutta hekin harjoittelevat vastuunottamista sekä itsenäistymistä, kuten kuuluukin.

Tässä kohtaan meidän vanhempien tehtävä on tukea, kannustaa ja opastaa lapsia oikealle tielle ja eteenpäin. Vaikka luopuminen tekee välillä kipeää on tärkeää antaa tilaa kaikenlaiselle kasvulle. Kasvulle irti vanhemmista, omaksi itseksi ja kohti itsenäistymistä sekä kasvulle kohti joustavaa vanhemmuutta.


* Kommenteissa voit kertoa millaisia tunteita tai pelkoja lasten kasvaminen on sinussa herättänyt?