#vauvankaipuu

Olen joskus kuullut sanottavan, että jokaisella äidillä on yksi syntymätön lapsi. Itsestäni ainakin tuntuu juuri siltä. Vauvakuume kurkistaa ajoittain nurkan takaa tai muutoin pyrkii nostamaan päätään vaivihkaa. Kun omat lapset ovat kasvaneet jo melko isoiksi, huomaan muistelevani paljon aikaa, jolloin olin pienten kanssa kotona ja elämä oli nimenomaan tässä ja nyt. Aamuisin ei ollut kiire mihinkään vaan vauvan tuoksussa saattoi lökötellä koko päivän tekemättä juuri mitään muuta kuin pakolliset asiat.

Kun perheen lapsiluku on täynnä, alkaa pienimmän kasvamisen myötä vauva-ajasta ja -varusteista luopuminen. Se on myös luopumista yhdestä ajanjaksosta. Ajanjaksosta, joka jää pysyvästi taakse. Se on aika, jolloin elämän pienet ihmeet olivat totisesti läsnä jokaisessa päivässä ja sen arkisessa aherruksessa. Joka päivä vastasyntyneessä näki jonkin uuden piirteen tai puolivuotiaassa uuden taidon. Ei mennyt päivää, ettei jotakin asiaa olisi ihmetellyt. Kun oma ihmettely hieman harveni, olikin tuo lapsukainen jo käsipuolessa ihmettelemässä tätä suuren suurta maailmaa. No sepä on sitä elämän kiertokulkua parhaimmillaan; vanhempi opettaa lasta ja lapsi vanhempaa.

Yksi asia, mikä aiheuttaa suurta ikävää  ja vauvan kaipuuta edelleen ovat ne lukuisat imetyshetket, joita omien lasten kanssa on saanut jakaa. Rinnalla olevan lapsen onnellinen ilme on kuva, joka on tallentunut verkkokalvoille ikiajoiksi. Noihin imetyshetkiin kätkeytyy omalla kohdallani jonkinlainen äitiyden salaisuus, joka on hyvin hauras ja henkilökohtainen. Jokaisen lapsen kohdalla imetykseen on liittynyt jokin omanlaisensa tekijä, joka on tehnyt suhteen erityiseksi juuri sen lapsen kohdalla.

Niitä tuntemuksia, joita lasta imettäessäni olen kohdannut on äärimmäisen vaikea sanoittaa. Imetys on yksi maailman luonnollisimmista ja kauneimmista asioista. Imetys on kuitenkin myös asia, joka puhututtaa aina ja siihen kohdistuu monenlaisia mielipiteitä. Itse olen kuitenkin aina ollut imetyksen puolestapuhuja ja olen halunnut kannustaa myös muita imetyksen tiellä. Silti jokaiselle valinnalle ja mielipiteelle tässäkin asiassa on sijansa.

Vauvankaipuu on myös kaipausta omaan tarpeellisuuteen. Vastasyntyneelle vanhempi on kaikki kaikessa ja leikki-ikäiselle maailman paras asia. Nämä pienokaiset eivät pärjäisi ilman aikuista. Mutta mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä vähemmän välitöntä apua he tarvitsevat. Niin kuuluu ollakin, mutta tuohan se omanlaisia kasvukipuja myös vanhemmille.


Muistan kuin eilisen päivän jokaisen lapsemme syntymän. Se on myös tunne, jota ei voi unohtaa ja johon mieli palaa lasten syntymäpäivien kohdalla joka vuosi. Mielessään sitä kertaa noita synnytystapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen. Jälleen kerran sitä huomaa miettivänsä, miten ihmeellistä elämä onkaan.

Meidän perheessä on viisi ihmettä, joista kukin on tuonut auringonpaistetta päiviimme.
Vauvankaipuu on minussa edelleen voimakkaana. Tietoisuus siitä, että perheemme on tässä ja nyt tekee välillä jopa hieman haikeaksi.

Ehkäpä ne ovat nimenomaan niitä omia kasvukipuja ja kysymyksiä: Onko minunkin pakko kasvaa isoksi?

Lue myös:

Viisi synnytyskertomusta / osa 1
Viisi synnytyskertomusta / osa 2
Viisi synnytyskertomusta / osa 3
Viisi synnytyskertomusta /osa 4
Viisi synnytyskertomusta / osa 5


Seuraathan jo Facebookissa ja Instagramissa?






Kommentit

Suositut tekstit