Ikävä on osa muuttuvaa vanhemmuutta


Ydinperheemme on pienentynyt syksyn mittaan, kun vanhimmat lapset ovat muuttaneet omilleen. Huoneita on kotona tyhjentynyt ja uusi järjestys on tullut tilalle. Mieheni työsuhdeauton leasing on myös loppumassa ja olemme päättäneet kokeilla yhdellä autolla selviytymistä. Saa nähdä mitä siitä seuraa, kun toistaiseksi jatkamme matkaa Fiat 500-autolla.Vielä elokuussa ehdin ajatella asioiden helpottavan, kun lasten muuttorumba saadaan hoidettua. Hetken aikaa ehkä tuntuikin siltä, mutta pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin muuttunut.


Olen tajunnut, että kolmen vanhimman lapsemme leasing aika on myös päättynyt. Kokoaikaiset edut, jotka he toivat perheeseemme omalla läsnäolollaan ja omina persooninaan on nyt muuttunut toisenlaisiksi eduiksi. Toisaalta myös tietyt kustannukset ovat helpottuneet, joskin tilalla on  muunlaisia menoja. Yhtä kaikki pitkäaikainen vankka lähisuhde noihin lapsiin on päättynyt ja huomaan sen omanlaisena tyhjyytenä arjessa.


Ehdin myös ennen lasten muuttoa suunnitella ja haaveilla monista asioista, joita voisin toteuttaa kun aikaa vapautuu. Aloitin juoksukoulussa juoksuharrastuksen ja olin päättänyt myös aloittaa lisäopinnot loppusyksystä. Oman perustyöni kuormittavuus vaati mielestäni vastapainoksi jotain muuta ja siksi suunnitelmat tuntuivat luonteville. Juoksukoulussa olen saanut toteuttaa itseäni ja se on ollut huikeaa. Nyt kuitenkin vanhan jalkavaivan vuoksi joudun tämänkin jatkoa jännittämään. Lääkäri ottanee asiaan kantaa lähiaikoina.


Lasten lähdettyä omilleen kotona on ollut rauhallisempaa ja kiirettä ei ole ollut luonnollisestikaan samalla tavalla kuin aiemmin. Työpäivän jälkeen kotona vastassa saattaa olla vain kaksi koiraa hännät heiluen, muttei ketään muuta. Kummallista sekä samaan aikaan ihanaa ja kamalaa.
Muuttunutta elämäntilannettamme nyt muutamia viikkoja seurattuani olen tajunnut, että tietynlainen väsymys onkin tullut jälkijunassa. Olen jaksanut ja pärjännyt suurperheen äitinä liki 20 vuotta. Olen äiti joka solullani ja halunnut asettaa perheeni aina etusijalle. Se on ollut voimani ja rohkeuteni jalusta, jonka varassa olen seisonut ylpeydellä. Olen kuitenkin osannut pitää myös itsestäni huolta, sillä olen ollut aina melko terve, pieniä urheiluvammoja lukuun ottamatta. Tänään kotiin pyöräillessäni purskahdin itkemään ihan spontaanisti. Syksyinen tuuli puhalsi kasvoilleni ja puut huojuivat tuulessa. Ympäristö näytti kauniilta ja tuli tunne kuin tuuli olisi puhunut minulle. Mieleni valtasi todella voimakas ikävän tunne, joka purkautui ulos suurina kyynelinä. Itkin ikävää ja sen aiheuttamaa tyhjyyden tunnetta. Itkin myös tähän asti elettyä elämää ja sen tuomia suuria tunteita. Itkin onnesta, sillä olin selvinnyt äitiydestä tähän mennessä kunnialla. Eniten itkin saamastani rakkaudesta ja hyvästä elämästä. Tajusin, ettei minulta puutu mitään ja vähästänikin olen mieluusti antanut osan pois. Elämä on hyvää juuri näin, kaikkine väreineen.


Omassa hiljaisuudessa tekemäni teot kaiken ylimääräisen karsimisesta tuntui juuri tuossa hetkessä parhaimmalle päätökselleni ikinä. En aloita opintoja, en ota lisää harrastuksia, enkä mitään muitakaan vastuita. En juokse tukka putkella tapahtumasta toiseen, enkä liiemmin surffaa somessa. Ei minun tarvitse, sillä haluan nauttia perheestäni ja pienimmistä lapsistamme sekä kaikista näistä ikävän tunteista. En juokse karkuun ja täytä tyhjyyttä asioilla, joita en tarvitse juuri nyt.


Vuosia identiteettini on rakentunut suurperheen äidin roolin ympärille. Se on ollut meriiteistäni tärkein ja voimallisin. Pitäisikö sen nyt muuttua, kun kotona ei lapsia enää asu kuin kaksi.


Voisinko kuitenkin pitää tuota emo-henkisyyttä yllä, sillä sieltä kumpuaa minun voimani ja rohkeuteni.

Vastaukseni edelliseen on: " Kyllä voin ja pidänkin."

Saatat ehkä pitää myös näistä:
Kantavatko siivet
Halaus lähtöaamuna
Kunpa ei sattuisi mitään
Pieni paljasjalkani
Onni on tässä
Onnen hiutaleita - sanoja rakkaudesta


Kommentit

Suositut tekstit